Eevi istui keittiön pöydän ääressä. Pöydän vaaleanvihreäkuvioinen vahakangas oli huolellisesti puhdistettu sanomalehden musteesta ja aamukahvin roiskeesta. Kädet lepäsivät vahakankaan päällä sormet ristissä oikean käden peukalo vasemman käden peukalon päällä sen reunaa hivellen.

Kirkonkellojen ääni kuului vaimeasti etäältä. Eevi katsoi ikkunasta ulos ohi talon edessä seisovien pihlajien. Lintujen sirkutus ei kuulunut sisälle, mutta sen kiihkeyden saattoi arvata seuraamalla lintuparven liikehdintää oksistossa.

Päivä oli pilvinen. Ilmassa oli aavistus sateesta, mutta kaukaa taivaanrannassa näkyvä valonkajo ennakoi kirkasta päivää. Tulisi vain tuuli ja toisi sadepilviä, ajatteli Eevi. Pitkään oli ollut kuivaa, ja Eevin palsta, jonne oli istutettu salaattia, sipulia, ruohosipulia, hernettä, perunaa ja silmäniloksi sinisiä ruiskaunokkeja, kaipasi kipeästi vettä. Eevi kävi kyllä kastelemassa palstaansa, mutta koska vesipiste oli kaukana palstasta, työ tuntui erityisen raskaalta juuri tällä viikolla, kun piti käydä hoidossakin.

Kellon tikitys seinällä tuntui normaaliakin äänekkäämmältä, sillä Eevi oli väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen. Aivan kuin väsymys tekisi pään sisälle suuren kaikukopan, joka toistaa kaikki äänet moninkertaisena. Huokaisten Eevi nousi seisomaan. Polviin vihlaisi ja alaselkää sattui. Niin oli ollut jo vuosikausia.

Eevi käveli makuuhuoneen kaapin eteen miettien, laittaisiko ylleen hameen vai housut. Housut olisivat lämpimämmät, mutta hame tuntui aina jotenkin juhlavammalta ja mukavammaltakin kuin housut. Teki mieli olla itselleen erityisen lempeä, sillä hoidon jälkeen olo olisi uupunut ja surullinen. Mahtaako tämä kärsimys edes auttaa häntä paranemaan, Eevi pohti jälleen kerran.